Rakkaus repii kappaleiksi

Festivaalien jälkeinen elämä kumisee tyhjyyttä. Uni ei tule, vaikka univelkaa kyllä löytyy. Verisuonet pumppaavat vielä viimeisiä adrenaliinin huuruja. En halua päästää ensimmäisistä kansainvälisistä ylioppilasteatterifestivaaleista vielä irti. Roikun muistoissa, valokuvissa ja YouTube-klipeissä kuin kerjäläinen takinliepeessä. Kirjoitan tämän, jotta saisin osaltani tehtyä festivaalien kanssa rauhan.
Miksi en roikkuisi kiinni tässä hetkessä? Anna palaa -festivaalit olivat minulle tähänastisen elämäni suurin ponnistus. Elin sen parissa päivittäin viimeiset kolme vuotta. Matkustin hankkeen vuoksi kolmeen otteeseen ulkomaille sekä tuhansia kilometrejä kotimaassa. Puhelimet soivat ja sähköpostit viuhuvat. Enkä ollut vetovastuussa ensimmäinen saati viimeinen – vain osaltani viemässä kapulaa eteenpäin seuraavalle juoksijalle.
Samalla festivaalit olivat kaikkien aikojen suurin ponnistus yli viisikymppiselle Turun ylioppilasteatterille. Neljän päivän aikana ympäri Turkua tapahtui 35 esitystä, 2 seminaaria, 3 bilettä sekä tietenkin päätösjuhla. 12:ta ammattiraatilaisesta 4 oli hankittu ulkomailta. Majoitusta ja logistiikkaa pyöritettiin yli 300 hengelle. Tunnelma festivaalitoimistossa oli kuin sotaa käyvän armeijan päämajassa: joku tuli kentältä, joku meni kentälle. Ilmoitustaulu viestitti mitä missäkin päin Turkua oli tapahtumassa milläkin hetkellä. Mobilisoituna oli kaikkiaan noin 50 TYT:n jäsentä. Ilman huumorintajua tällaisesta sketsistä ei selvitä hengissä.
Näin jälkikäteen olen onnellisin siitä seikasta, että nämä olivat rehellisesti kansainväliset teatterifestivaalit. Tämä on fakta, joka oli havaittavissa jo torstain tervetuliaisbileissä. Vanhat ystävät T-Teater Tallinnasta sekä Stockholms Studentteater länsinaapurista. Uudet Palepé-teatterin tuttavat Liettuasta. Ovet maailmalle on nyt potkittu auki karmeineen päivineen. Tukholma ja Oulu virittelevät jo uusia vierailukuvioita. Turkua pyydettiin Riikaan keikalle. Minä puolestani sain puhuttua itselleni taiteellisen turvapaikan Virosta. Mikäli perussuomalaiset ensi sunnuntaina vaaleissa voittavat, jätän passini rajavalvojalle ja painun etelään tekotaidetta virkkaamaan. Tallinna toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi.

”Love will tear us apart, again” – Joy Division

Jaakko Lenni-Taattola
edelleen katkarapujuoksun hallitseva mestari

Tulin, tallensin – voitinko?

Sanotaan, että vallitseva historiankirjoitus on voittajien kirjoittamaa. Onko näin myös TYT:n historiikin suhteen? Kenties, onhan valtaosa teoksen kirjoittajista viettänyt vuosia aktiiveina teatterissa. Ja ketkä olisivat voittajia teatterissa elleivät ne, jotka sitä aktiivisesti tekevät?

Mutta voittajista ja häviäjistä puhuminen ei oikein istu teatterin ideologiaan. Voittajahan tässä on jokainen, joka on saanut teatterimme toimintaan osallistua ja löytää sieltä jotain itselleen merkittävää. Ne taas, jotka ovat pyörähtäneet teatterissamme ja tajunneet, ettei se ole heidän juttunsa, ovat saaneet oman voittonsa tuosta tajuamisesta.

Historiikin ilmestyminen oli työvoitto. Parin vuoden työstäminen ei ollut vailla vastoinkäymisiä ja viivästyksiä, eikä teos ilman niitä olisi tänään sellainen kuin se on. Minulta on kysytty, olenko tyytyväinen nyt, kun kirja on viimein saatavilla. Olen kai. Tai siis tietenkin olen, mutta enpä ole juuri ehtinyt suunnata ajatuksiani omaan tyytyväisyyteeni. Minulle tärkeintä on se, että kirja kohtaa lukijansa ja saa tässä aikaan jotain. Ei se, että voin itse myhäillä, että tulipahan tehtyä.

TYT:ssa mukana olleelle lukijalle paras mahdollinen palkinto on, jos teos saa kertomansa ohella lukijansa läpikäymään myös muistoja, joita kirjan sivuille ei ole tallennettu. Oli tärkeää saada tallennettua seikkoja, jotka virallisempi historiankirjoitus olisi kenties ohittanut. Mutta oikeastaan yhtä tärkeää oli antaa joidenkin seikkojen jäädä kirjan kansien ulkopuolelle, leijumaan tarun- tai vähintään juorunhohtoisina teatterin ja teatterilaisten edesottamuksina, joiden totuuspohjan ei ole tarkoituskaan selvitä ikipäivänä.

Mikäli noihin seikkoihin ja niistä syntyneisiin ajatusketjuihin syttyy vielä halu palata, on minulla ja toimittajakumppanillani Tiina Hurskaisella se optio, että kirjoitamme niistä näytelmän. Matskua kyllä riittää. No, ehkemme lähde siihen, mutta perin kummallinen, omanlaisensa tulkinnan todellisuudestamme luova pläjäys siitä syntyisi.

Ehkä juuri siksi se on syytä jättää kirjoittamatta. Se kun saattaisi horjuttaa vallitsevia todellisuuskäsityksiä liiaksi.

Vaikka toisaalta, se jos joku olisi taiteen saralla voitto.


Jukka Kittilä, historiikin toimittaja

Kirjota, kirjota

Samaan aikaan, kun itse yritän saada sanoja paperille, opetan luovaa kirjoittamista ja kuuntelen opiskelijoiden luomisen tuskan lauluja opetustunnista toiseen. Ajattelen, että onneksi minun ei tarvitse tehdä teettämiäni kirjoitustehtäviä. Minä kyllä tiedän: kirjoittaminen on vaikeaa.

Pitäisi olla jotakin kerrottavaa. Ja pitäisi osata kertoa se hyvin. Ja näytelmä onkin sitten jo luku erikseen – ja vieläpä isolla e:llä.

Tämä prosessi on opettanut paljon itsestä, kuten työskentelytavoista: mitkä toimivat, ja mitkä eivät, miten rakennan teosta, mihin pystyn, mihin taas en. Tämä projekti on oppimista – siis myös pettymyksiä ja huokailuja.

Ja entä ne kysymykset.

Mitä heille tapahtuu, mihin he joutuvat? Miksi nämä henkilöt eivät saa lihaa luiden ympärille? Miksi kirjoitan koko ajan samanpituisia kohtauksia? Hallitsenko näin suuren henkilömäärän?

Miksi mitään uutta ylipäätänsä pitäisi kirjoittaa?

Koen koko ajan taitamattomuuden tunnetta. En osaa. En saa mitään henkilöjen suuhun. En löydä heille mielenkiintoisia seikkailuja. Perkele. Ja samaan aikaan seikkailen itse; joudun luopumaan ja sietämään, tarpomaan ja huokailemaan. Yritän keskittyä enemmän fiktiiviseen maailmaan.

Aluksi ja koko ajan on ilmassa paljon ajatuksia ja ideoita. Etenemme yhteistyössä ohjaajan kanssa, se on ollut lähtökohta tälle jutulle. Meiltä kyllä keskustelu sujuu. Jopa liiaksi asti. Minun pitäisi kirjoittaa koko ajan enemmän. Ja minä haluaisin pudottaa jotain pois, ohjaaja ei. Piru. Niin, on saatava sukupolvia ja kaikkea. Kun yhteistyöhön lähtee, on siinä pysyttävä.

Kokeilemme improja, materiaalin tuottamista. Saan jotakin varastoon, mutta tajuan, että ei auta. Ei tämä näin etene. Minun on sittenkin pysyttävä Mansessa ja taottava itse.

Koko ajan pitäisi olla enemmän kuin mitä minulla on antaa.

Ennen joululomaa näen muutamia harjoiteltuja kohtauksia.

JES. Ja Halleluja, sillä sehän toimii. Ja energiaa virtaa lavalta. Ja oho, ei paskempaa. Ja nyt puhun tekstistä. Sillä

luotan tuohon jengiin, olen luottanut jo alusta lähtien, he osaavat kyllä seistä tontillaan.

Entä minä?

Oma paketti on saatava kasaan.

Pispalassa 5.1.2011

Tiina Hurskainen