Koneitten murskaajat on Työelämä-trilogiani viimeinen osa, eli toteutustapaa määrittää vahvasti ajankohtaisen työelämäkritiikin lisäksi tietty tyylilaji, tällä kertaa saksalainen 1920-luvun ekspressionismi.
Aloitimme harjoitukset syyskuussa yhteisen näyttelemisen estetiikan etsimisellä. Käytin siinä apunani ekspressionistisesta näyttelijäntyöstä kertovaa kirjallisuutta. Annoin näyttelijöille ensimmäisissä harjoituksissa suoraan esimerkiksi The Drama Review:n ekspressionismin erikoisnumerosta vuodelta 1975 löytyneitä ohjeita:
1) liiku laajoin, mekaanisin ja nukkemaisin liikkein.
2) Älä näyttele ihmistä vaan tunnetta/ajatusta.
3) Liiku siten, että lihaksesi ja nivelesi ovat vääntyneet. Lisää tähän ääni: yksittäisiä tavuja sekä eläimen kaltaisia ärinöitä ja haukahteluja.
4) Esittele äärimmäisiä tunnetilavaihteluita.
5) Levitä kätesi ja puhu kohottuneesti, kuin et koskaan ennen ole puhunut.
6) Ole kuin kuoleva laulaja, joka vielä saa lauletuksi korkean C:n.
7) Murra sisäisten ja ulkoisten impulssien välinen yhteiskunnallinen rakenne.
8) Raasta ja silvo itseäsi, mutta pysy naiivina kuin poni.
9) Kouristele jaloista aivoihin.
10) Ole kidutetun eläimen kaltainen mutta loistava.
11) Pakahduta liikkeesi.
12) Jähmetä kasvojesi ilme naamiomaiseksi ja liikuta käsiäsi vääristyneesti.
Seuraavana päivänä aloitimme kohtausharjoitukset joukkokohtauksilla. Mielestäni työryhmämme kaksi suurinta haastetta olivat a) miten näytellä liioitellen, mutta silti tosissaan ja b) miten yhdistää paikoin arkipäiväinenkin teksti luontevasti voimakkaaseen fyysiseen ilmaisuun. Kokeilimme kohtauksia ensin pakahdutetun liikkeen kautta, sitten jokaisen roolihenkilön tunnetiloja liioitellen ja lopuksi kuin kohtaus olisi suoraan painajaisunesta.
Seuraavalla viikolla jaoin kohtauksille uudet ”otsikot”: 1. Outous, kurjuus ja väkivaltaisuus, vääristyneet liikkeet. 2. Tunteiden herättäminen katsojassa. Patsaanomaiset, liioitellut liikkeet. 3. Raskas taistelu konetta vastaan, kaikki näyttelevät kuin olisivat uppoamassa suohon. 4. Painajainen, salaliittoparanoia. 5. Vastakkainasettelu, pelko ja paniikki. 6. Horkka. 7. Tanssillinen ryhmäliike, äänetön itku. 8. Pahenevaa salaliittoparanoiaa. 9. Hyvä perhe tuhoutuu: pakahdutetut liikkeet ja tunteet. 10. Hiljaisuus, pahat aavistukset tulevasta. 11. Viimeinen, äärimmäisen raskas, transsinomainen taistelu.
Katsoimme ensimmäisen läpimenon päätteeksi Tohtori Caligarin kabinetin. Keskustelimme siitä näyttelijöiden kanssa, ja päätimme kokeilla jatkossa elokuvan innoittamina kauhusta laajenneita silmiä, itsensä kanssa kamppailua ja vääristyneitä käsiä.
Kolmannen harjoitusviikon tavoitteeksi valitsin mielikuvien kirkastamisen. Tuntui, että jos näyttelijän ajatus ei ole kirkas, ekspressionistinen tyyli saattaa näyttää ulkokohtaiselta hosumiselta. Keksimme jokaiselle roolihahmolle jokaiseen kohtaukseen jonkun mielikuvan. Mielikuvat olivat tietysti painajaismaisia, esimerkiksi: ajattele, että vaatteittesi alla on myrkkykäärme. Jos liikut väärin, se puree sinua. Tai ajattele, että olet Hitler, joka katsoo parvekkeeltaan valtakuntaansa ja alkaa epäillä, että on tehnyt hirvittäviä virheitä. Tai ajattele, että jos teet virheen, sinua rangaistaan välittömästi. Loppuviikon läpimenossa huomasin, että mielikuvat auttoivat valtavasti, sillä kun näyttelijät selvästi keskittyivät johonkin, heidän tavastaan liikkua ja lausua repliikkinsä tuli jollain tavalla ymmärrettävämpää ja loogisempaa; se oli selkeästi ahdingossa olevan ihmisen epätoivoa. Mielikuvina voi käyttää oikeastaan mitä tahansa, eikä niiden ole tässä tapauksessa tarkoituskaan avautua katsojille sellaisinaan, niiden tarkoitus on luoda roolihahmoille sisäistä logiikkaa.
Neljännen harjoitusviikon alussa hain ratkaisua suurimpiin ongelmakohtiin: väkivaltaan ja kuolemisiin. Kun valitsemassani tyylilajissa jopa ensimmäisen kohtauksen lapset näyttelevät ikään kuin kuolinkouristuksissaan, miten siitä voidaan enää kohota pahempiin, ”oikeasti” kuolevan kouristuksiin? Tai miten näytellään se, että sattuu, kun ”normaalitilassakin” kaikki hahmot vaikuttavat olevan tuskissaan? Päätin avata ilmaisua täysin erilaiseen suuntaan: tanssiin.
Viidennen harjoitusviikon päätavoitteeksi määrittelin aluksi ”suoran, voimakkaan ja äärimmäisen” ilmaisun. Tajusin kuitenkin nopeasti, että se ei ole tarpeeksi konkreettinen ohje. Mietin, miten näyttelijöiden ilmaisua saisi ”äärimmäisemmäksi”, siis raskaamman ja vaikeamman oloiseksi, ja lopulta tajusin, että ratkaisu oli naurettavan helppo. Annoin näyttelijöille ohjeeksi näytellä läpi koko näytelmän ikään kuin heillä ei olisi tilaa seistä suorassa: tämä sai aikaan vääristyneitä, kivuliaan ja kärsivän näköisiä kehoja.
Ensi-iltaan on siis vielä vähän aikaa, ja hyvä niin. Monta yksityiskohtaa on vielä viilaamatta. Ohjaaja (tai ainakin minä olen) on tässä vaiheessa äärimmäisen hauraassa mielentilassa: joka toinen läpimeno näyttää kammottavalta, tekotaiteelliselta kuralta, joka toinen taas on niin loistava, että istun tippa linssissä katsomossa ja unohdan kirjata ylös korjauksia. Tähän mennessä paras palaute esityksestä ja työtavasta on tullut eräältä näyttelijältä: ”Tässä tehdään kaikki päinvastoin, kun mitä aiemmin. Mikään, mitä mä luulin tietäväni teatterista, ei pidäkään paikkaansa”.
